Rämpyti rämpyti!

Voiko ihmisellä olla oikeasti niin kiire että ei ehdi harrastaa?
Ainakin minun kevät oli niin kiireinen että blogin kirjotus jäi taka-alalle ihan kokonaan. Hädin tuskin ehdin lippukuntamme kevät retkelläkään pistäytyä. Olen siis ollut niin paljon töissä ettei vapaa-aikaa liiemmin ole ollut ja jos on niin olen mieluiten viettänyt ne kavereiden seurassa. Ja koulustakin valmistuin ja sitä varten piti tehdä vielä viimeinen työharjoittelu jossa päivät saattoivat venähtää 11h (huom. täysi-ikäisellä opiskelijalla ei ole alaikäisten tavoin maksimi tuntimäärää/pvä).
Nyt kuitenkin havahduin siihen että minulla pitää olla aikaa itselleni jos meinaan nauttia tästä jäätävän lyhyestä elämästä. Olin sunnuntai aamuyöstä (7.6) tulossa töistä ja kävelin rännikatua pitkin kotia kohti kunnes kuulin takaani huudettavan nimeäni. Sisälläni läikähti kun tunnistin äänen ja käännyin katsomaan toiveekkaasti että kuulinko oikein. Tunnistin kutsujan pikkuserkukseni, nuoreksi naiseksi jonka olen tuntenut aina! Purskahdin itkuun ja lähdin lohduttomana kävelemään häntä kohti. En saanut sanotuksi muuta kuin "En jaksa enää, mä oon niin väsyny!". Halasimme kunnes rauhoituin ja kerroin kuinka olin ollut juuri kellon ympäri töissä eikä viikkollakaan ollut vapaa-päiviä näkynyt. Hän sanoikin että "Ellu sun pitää levätä, et tee huomenna mitään." ja niin en tehnytkään, tai no kävin kaverin kanssa syömässä.
Nyt olen tehnytkin aikaa itselleni. Nimittäin ostin kitaran. Aloitin itsenäisen soiton opiskelun. Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta ja musiikki on aina ollut osa minua ja nyt se on sitä kongreettisestikin.